Viimeinen tervehdys Ranskasta

14.11.2019

Yleinen

Vuoden 2019 Finnish Open oli minulle ikimuistoinen turnaus. Viikkoa aikaisemmin Moskovan Premierliigakilpailussa oli lopullisesti kypsynyt päätös, jota sain Tapiolan urheiluhallissa juhlia kukkien keskellä, silmät tunnemyrskyn pisaroista sumeina.

Rajat kilpakaratessa on nyt katsottu.

Kaapit tyhjenevät kummasti, kun saan laittaa suojat ja valtaosan puvuista kiertoon. Onnea vaan uusille omistajille pinttyneen hienhajun pesuyritysten kanssa. Itse olen tuikannut pukujen lisäksi myös suojat välillä pesukoneeseen, vaikkei valmistaja tätä ehkä suosittelekaan. Jotain uusien omistajien on niille tehtävä ennen käyttöönottoa, tai heitä kohtaa valtaisa häpeä, astma, ihottuma ja kahdentoista vuoden epäonni pariutumisessa.

Alkuperäinen syyni muuttaa Ranskaan oli ennen kaikkea halu kehittyä karatessa ja sen lisäksi saada inholla opiskeltu kieli käyttöön. Lähtöä edeltävänä vuonna kamppailin jonkin verran motivaation kanssa. Totesimme valmentajani Kaitsun kanssa, että jotain pitää nyt räjäyttää, jotta mielenkiinto ja huippu-urheilun vaatima into voisivat leiskua siinä määrin, että menestyminen huipulla olisi mahdollista. Muutin siis Ranskaan, Le Mansin pikkukaupunkiin, josta en tuntenut ketään, enkä tiennyt mitään muuta kuin sen, että täällä on kovatasoinen seura, jonka ottelijat ja valmentaja vaikuttivat tulkin välityksellä ihan hyviltä tyypeiltä ja jossa kuulemma on jotkut 24 tunnin ajot, joista en ollut ikinä ennen kuullut.

Elo täällä lähti hyvin käyntiin. Harjoituksissa painotettiin puhdasta tekniikkaa ja vaatimustaso urheilijoilta oli korkea, ihan niin kuin pitääkin. Vapaa-ajallani aloin tanssia. Ensin salsaa, pian rockia ja edelleen lindy hopia, ja sain niistä piireistä kavereita. En ole missään vaiheessa kokenut eloani täällä raskaaksi, vaikka varsinkin alussa kielen kanssa tahiminen ja arjen muuttuminen lisäsivät unen tarvetta. Olin ja olen edelleen tyytyväinen päätökseeni lähteä.

Viime kevät oli kilpailullisesti raskas, ja reissua tuli paljon. Minun kohdallani menestystä valitettavasti ei. Turhautuminen oli ymmärrettävää, mutta sain kaivettua harjoitteluun riittävää motivaatiota ajatuksesta kehittää itseäni. Olin lujasti päättänyt jatkaa toukokuun 2020 Olympiakarsintaturnaukseen asti, tuntui miltä tuntui. Kevätkauden viimeinen kilpailu oli Kanadan Montréalissa, ja reissu oli kaikin puolin ikimuistoinen. Ottelin kelvollisesti, mutta ennen kaikkea elely ranskalaisten kanssa yhteisessä Air BnB:ssä ja tulevan loman läheisyys saavat minut muistelmaan tuota matkaa erityisellä lämmöllä. Kevät oli pitkä ja olimme kaikki levon tarpeessa. Ajattelin, että pieni irtiotto karatesta kauden päätyttyä riittäisi lataamaan akut ja syksyllä olisin valmis uuteen kauteen.

Ei se oikein riittänyt.

Syyskauden ensimmäiset kolme kisaa olivat viikon tai kahden välein ensin Tokiossa, sitten Santiagossa ja viimein Moskovassa. Matkavaraukset näihin kisoihin oli Venäjän viisumihakemuksen vuoksi tehtävä aika lailla samassa hötäkässä ja hyvä niin. Santiagon kisan jälkeen olo oli kuitenkin varsin innoton, ja edessä siintävät Moskovan kisa, Finnish Open, PM-kilpailut ja Madridin premierliigakilpailu näyttivät vuorelta. Ensimmäistä kertaa uskalsin kysyä itseltäni, miksi jatkaisin kilpailemista toukokuulle asti. En keksinyt kysymykseen yhtään sellaista vastausta, joka olisi kummunnut minusta itsestäni.

Keskustelimme tilanteestani Venäjällä Kaitsun kanssa ja hän kertoi ymmärtävänsä minua. Niin on aina ollut. Kuusitoistavuotiaana vannomassani verivalassa lupasin katsoa rajani kilpakaratessa. Totesimme yhdessä, että ne on nyt saavutettu ja Finnish Open saisi luvan olla viimeinen kilpailuni. Vuori katosi horisontista ja taakka tipahti harteilta. Purskahdin itkuun, niin kevyeksi ja onnelliseksi tunsin oloni.

Aloitin karaten lapsena ja kasvoin (verraten) aikuiseksi sen parissa. Koko tämän taipaleen olen kulkenut saman valmentajan ja ennen kaikkea ystävän kanssa. Vuosien mittaa Kaitsun kanssaan käydyt keskustelut, yhdessä koetut onnen, pettymyksen, turhautumisen, suuttumuksen ja hillittömän huvituksen hetket sekä lukuisat leiri- ja kilpailumatkat suurten tunteiden ja väsymyksen keskellä ovat muovanneet minusta juuri sellaisen ihmisen, joka tänään olen. Olemme yhdessä voittaneet ja hävinneet paljon, ja kiitollisuutta näistä kaikista kokemuksista on mahdotonta ilmaista tyydyttävällä tavalla.

Kaitsun lisäksi karatemaailmaan mahtuu monen monta ihmistä, joiden kanssa jaamme yhteisiä muistoja. Tuntuu haikealta tunnustaa, ettei suurta osaa heistä tapaa enää koskaan (huom. tässä puhun nyt erityisesti karatetuttavuuksista maailmalla), mutta sellaista elämä on. Jotain on jäätävä taakse, jotta tilalle voisi tulla jotain uutta. Yhteisten muistojen väristä riippumatta tiedän olevani riemuissani aina, kun satun kohtaamaan niitten jakajia.

Karate on ollut minulle urheiluharrastuksen lisäksi taistelutanner tunteiden tunnistamisessa ja käsittelyssä. Se on tarjonnut ympäristön, jossa oikeita tunteita ja niitten kanssa elämistä on voinut opetella turvallisella tavalla. Ne ovat olleet hetkellisesti erittäin voimakkaita ja täysin todellisia. Tappio on pahimmillaan aiheuttanut sellaista epätoivoa, häpeää ja hengenahdistusta, että minun on mahdotonta kuvitella sen todellisempaa tuskaa. Kuitenkin asia, jonka tiimoilta tämä tuska on koettu, on ollut täysin yhdentekevä. Urheiluharrastus, jossa koitetaan sääntöjen puitteissa lyödä ja potkia vastustajaa. Kukaan ei ole kuollut tai jättänyt minua. Äiti ja isä ovat rakastaneet minua ihan yhtä paljon, ja ystävät ovat kohauttaneet olkapäitään. Samoin onnen tunteet ovat olleet parhaimmillaan todellisen euforisia, vaikkakin leikin keskellä koettuja. Yhtään lasta ei tatamilla (onneksi) ole syntynyt, eikä syvää yhteyttä omaan elämänkumppaniin koettu.

Uskon, että karaten ansiosta olen hieman valmiimpi kohtaamaan ja selviämään näistä todellisen elämän mukanaan tuomista onnen ja onnettomuuden hetkistä.

Minulle on annettu ymmärtää, etteivät kaapit ole ainoa asia, jotka urheilu-uran lopettamisen jälkeen näyttävät tyhjiltä. Otan varoitukset vastaan. Aloitin karaten 12-vuotiaana ja tavoitteellisen harjoittelun 16-vuotiaana. Siitä asti treenejä on kertynyt viikoittain 8-12. Pelkästään treeneistä kertyvä tuntimäärä jättää vuoden 2020 viikkotunneille parinkymmenen tunnin aukon, ja kun siihen lisätään harjoitus- ja kilpailumatkat, paisuu karaten jättämä kolo melko mittavaksi. Se voi hyvinkin kolista tyhjyyttään, ainakin jos ei ole mitään mitä sinne laittaa.

Olen tuosta reiästä varsin innoissani. Ennen opintojen jatkumista tammikuussa minulla on pari kuukautta aikaa miettiä, millä se kannattaa täyttää, ja täytänkö sitä edes kokonaan. Olen kuullut joskus puhuttavan hedelmällisestä joutenoloajasta, ja haluan pitää sen mielessä elämän uusia raameja rakkaan ihmisen kanssa rakentaessani.

 

-Emma