Treenimatka karaten juurille Okinawalle

Päätös lähteä Okinawalle treenaamaan oli helppo. Ennen koronavuosia näin ulkomaalaisia treenikavereitani ja myös karateopettajaani Patrick McCarthya (10.dan hanshi) melko säännöllisesti leireillä ympäri Eurooppaa. Pandemian aikana sensei McCarthy muutti pysyvästi Okinawalle eikä ole enää matkustanut ympäri maailmaa opettamassa. Koronavuosien aikana ei luonnollisesti muutenkaan isoja leirejä järjestetty, ja myös sen jälkeen tyylisuuntamme Koryu Uchinadin kansainväliset leirit ovat olleet harvassa. Niinpä vanhoja tuttuja treenikavereita, läheisiäkin, oli jäänyt näkemättä.

Vajaa vuosi sitten tuli leirikutsu. Lokakuussa 2023 sopivasti koulujen syysloman aikaan Okinawalla järjestettäisiin World Koryu Uchinadi Gasshuku, eli saisin mahdollisuuden päästä taas kerran sensein oppeihin ja samalla näkisin vanhoja ystäviä. Japanin pääsaarilla olin käynyt aikaisemmin kuukauden treeni- ja kilpailumatkalla vuonna 1997, mutta tämä olisi ensimmäinen matkani karaten synnyinseuduille.

Kerrankin Suomesta oli hyvä matkustaa. Finnairin lennolla pääsi suoraan (tai noh, Venäjää kiertämällä) Tokion Hanedan lentokentälle alle 13 tunnissa, ja sieltä jatkolento Nahaan kesti noin 2,5 tuntia. Kuulin jälkeenpäin, että monella osallistujalla oli ollut huomattavasti enemmän vaihtoja ja pitempiä matkustusaikoja. Suomesta kanssani matkaan lähtivät Ari Nuutinen ja Vesa Erola Tampereelta. Ari oli käynyt Okinawalla pari kertaa aiemminkin, ja hänet nimettiin heti epäviralliseksi matkanjohtajaksi.

Ensimmäisen illan ja yön vietin sensein luona vaihtaen kuulumisia. Siellä oli myös läheinen ystävä ja Tanskan Koryu Uchinadin pääopettaja Jim Sindt, joka oli saapunut saarelle jo muutamaa päivää aikaisemmin. Lienee sanomattakin selvää, että ilta venähti pitkäksi, mikä ei varsinaisesti haitannut, koska se auttoi löytämään oikean vuorokausirytmin.

Seuraavana päivänä kävimme sensein opastuksella tutustumassa Katsuren-linnaan ja karaten/kobudon historiaa ajatellen tärkeään Hamahiga-nimiseen saareen. Karatepuvut olivat mukana ja ehdimme hieman treenatakin. Treenit tosin jäivät kuumuuden takia aika lyhyiksi. Alkuiltasta palasimme kaupunkiin, ja pääsin tutustumaan hotelliin, jossa tulisin viettämään seuraavat kahdeksan yötä. Suomen hintatasoon tottuneena kaikki tuntui Okinawalla edulliselta: Täyttävä ateria alle 10€, tuopillinen olutta 3-4€, muutaman kilometrin taksimatka kaupungin läpi n. 5€…  Päädyimme kuitenkin seuraavana päivänä tanskalaisten kanssa syömään wagyu-pihviä, joka maksoi 350€/kg. Rajoitetun matkabudjetin takia valitsin pienimmän mahdollisen palan (100g), ja yksinkertaisessa katukeittiössä kokki paistoi pihvit katsellessamme. Voin vakuuttaa että liha oli hintansa arvoista!

Siisti ja moderni hotellihuone maksoi noin 70€/yö ja sisälsi kattavan joskin suomalaisittain hieman oudon aamupalan. Jos nälkä pääsi yllättämään, niin alakerrasta löytyi paikallinen ”Prisma” valmiine susheineen. Hotellihuoneessa oli myös pesukone. Siitä oli hyötyä, kun leiri lopulta pyörähti käyntiin. Hotellin suljetulta sisäpihalta löytyi hyvä paikka omalle aamujumpalle, ja suoritimme siellä suomalaisten kesken iltahämärässä yhden kunnon treeninkin. Karate on Okinawalla arkipäivää, eikä kukaan ihmettele, jos treenaat ulkona tai satut menemään karatepuku päällä lähikauppaan!

Päävastuu leirin järjestelyistä oli James Pankiewiczilla; kokeneella karatekalla, joka on asunut Okinawalla jo vuosia. Hänellä on saarella oma dojo ja hän on tehnyt paljon Okinawan ”karateteturismin” eteen. Pääsimme Jamesin ja hänen avustajiensa opastuksella noin seitsemän tunnin kävelykiertueelle, ja tutustuimme Budokaniin, joka on valtava kamppailulajeille tarkoitettu rakennus. Budokanissa on erikokoisia saleja kolmessa kerroksessa. Matkan varrelle osui myös kaunis Fukushuen puisto sekä vanhojen mestareiden muistomerkkejä ja hautapaikkoja. Aurinko paistoi, ja lämpömittari näytti 28 astetta, joten kävelykiertueen aikana hikoilimme yhden treenipäivän verran.

Illalla oli vuorossa tervetuliaisillallinen, ja siellä oli mukana suurin osa sadastaviidestäkymmenestä osallistujasta kahdestakymmenestäkuudesta maasta. Sensei McCarthyn vakuuttavan puheen jälkeen pääsimme seurustelemaan muiden osallistujien kanssa. Seassa oli paljon vanhoja tuttuja, muunmuassa Australialaisia, joita olen nähnyt viimeksi opiskellessani Diploma of Martial Arts Instruction -tutkinto-ohjelmaa Brisbanen College of Natural Medicinessä vuosina 2003-2004. Paljon sain myös uusia tuttavuuksia, varsinkin Etelä-Amerikasta ja Meksikosta, mistä leirillä mukana oli isot delegaatiot.

Neljän päivän leirin pääpaikkana oli korkealla kukkulalla sijaitseva Karate Kaikan, jonka yhteydestä löytyy myös vakuuttava karatemuseo. Olin etukäteen miettinyt, että mahtaako Okinawalta löytyä tarpeeksi iso sali 150-henkiselle kaksimetrisiä keppejä huitovalle porukalle. No, löytyihän se! Hulppeat tilat ainakin osittain selittivät leirin korkeahkon osallistumismaksun.

Treenejä oli 5-7 h päivässä. Kahden ensimmäisen päivän aikana keskityimme pääasiassa Koryu Uchinadin perusharjoitteisiin, sekä yksin että parin kanssa. Sen jälkeen valitsimme bojutsun, eli pitkän kepin tekniikan, ja edistyneen Tsukinaka -katan välillä. Valinta oli minulle helppo. Tarjolla olevat bojutsu-harjoitteet olivat ennestään tuttuja, ja pääpaino omassa harjoittelussa on nykyään aseettomassa kamppailussa. Niinpä pääsin harjoittelemaan White Crane -pohjaista kataa sovelluksineen.

Vaikka sensei McCarthy on äärimmäisen kokenut huippuluokan opettaja, kaipasi hän aina välillä meidän ylempien vöiden apua kun osallistujia oli leirillä paljon. Niinpä vietimme jonkin verran aikaa kiertäen auttamassa kokemattomampia harjoittelijoita. Välillä pääsimme myös estradille vetämään koko porukalle yhteisiä osioita. Olihan se hieno kokemus olla kaikkien edessä tekemässä peruslyöntejä 150:n osallistujan kiai-huutojen saattelemana!

Lerillä kävi myös noin 10 arvovaltaista paikallista vierasta, mm. Suomessakin vierailleet Zenpo Shimabukuro ja Tetsuhiro Hokama. Vaikka Okinawaa pidetäänkin karaten kehtona, tehdään länsimaissa paljon arvokasta tutkimustyötä, ja mitä tulee perinteisten liikesarjojen (katojen) ymmärtämiseen, on sensei McCarthy varsinainen uranuurtaja. Vieraat seurasivatkin suurella mielenkiinnolla opetusta, kun katojen kamppailusovelluksia esiteltiin.

Tämänkokoiseen tyylisuuntaleiriin kuuluu yleensä myös graduointeja. Nytkin myönnettiin uusia vyöarvoja. Korkeimmat olivat 7.dan, yhteensä 5 kpl. Suureksi ilokseni olin yksi heistä. Mielestäni tämän tason vyöarvot eivät enää liity varsinaisesti tekniseen kehittymiseen, vaan ovat enemmän osoitus syvästä lajiymmärryksestä sekä siitä mitä henkilö on tehnyt lajin ja tyylisuunnan eteen. Omasta edellisestä graduoinnistani oli ehtinyt vierähtää kahdeksan vuotta.

Heti viimeisten treenien jälkeen Karate Kaikanin ulkopuolella vietettiin railakas jäähyväisillallinen, jonka aikana esiintyivät paikalliset musiikki-, tanssi ja showryhmät. Sieltä jatkoimme porukalla Nahan yöelämään ja ironista kyllä, päädyimme irlantilaiseen pubiin. Liian raskaasti emme voineet juhlia, koska seuraavana päivänä odotti viimeinen koettelemus: 100:n katan haaste.

Kansainvälinen karatepäivä vietetään 25. lokakuuta: päivämäärä jolloin nimi ’karate’ (tarkoittaen tyhjää kättä) otettiin virallisesti käyttöön vuonna 1936. Edellä mainittu James Pankiewicz sai idean, että sitä voisi juhlia tekemällä sata karaten kataa peräperään. Säännöt haasteessa ovat siinä mielessä vapaat, että kukin voi itse valita viekö haasteen läpi omin päin vai joukkueena. Jotkut keskittyvät yhteen kataan, kun taas toiset valitsevat useamman. Pääasia että 100 kataa tulee tehtyä. 100 katan haasteesta on tullut ilmiö karatepiireissä ympäri maailman, ja olen itse osallistunut useamman kerran oppilaitteni kanssa. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta ”virallisessa” suorituspaikassa, eli puistossa heti Shuri-linnan ulkopuolella. Juhlatunnelmaa kohotti se tosiasia, että tämä oli kymmenes kerta, kun haaste järjestettiin. Surullista kyllä, suurin osa Shuri-linnasta paloi maan tasalle 31. lokakuuta 2019. Nyt jäljellä oli enää järeät kivimuurit, kaunis porttikäytävä ja jotain pienempiä ja vaatimattomampia rakennuksia. Jälleenrakentaminen on kuitenkin jo hyvässä vauhdissa.

Puistoon oli kokoontunut yli sata karatekaa monesta eri tyylisuunnasta, lapsesta vaariin, ja kansalaisuuksia oli melkein saman verran kuin leirillä. Lämmin sää hieman huolestutti, mutta onneksi löytyi varjoinen suorituspaikka, ja vähän ajan päästä aurinko lähtikin laskeutumaan. Tein itse 10 eri kataa, ja koska seassa oli muutama pidempi, vei haaste minulta noin 2,5h. Niinpä viimeisten suoritusten aikana oli jo pilkkopimeää. Jälkeenpäin oli väsynyt mutta onnellinen olo, joten seuraavana päivänä tuntui hyvältä hypätä lentokoneeseen ja aloittaa pitkä kotimatka.

Okinawa on hieno paikka ja paljon jäi vielä näkemättä ja kokematta. Mielelläni palaan sinne taas jonain päivänä, mutta parasta olivat kuitenkin kaikki ihmiset, joiden kanssa tuli vietettyä aikaa sekä dojolla että sen ulkopuolella. Kaiken kaikkiaan matka oli motivaatioruiske, joka riittää pitkälle tulevaisuuteen.

-Ante Brännbacka