Jokaisella on oikeus harrastaa omana itsenään

Kesäkuussa vietetään Pride-kuukautta, ja samalla katseet kääntyvät kohti kesäkuun lopussa järjestettävää Helsinki Pride -tapahtumaa. Suomen Karateliitto osallistuu tapahtumaan yhdessä muun suomalaisen urheiluyhteisön kanssa Olympiakomitean koordinoimassa kokonaisuudessa.

Karateliiton strategiassa turvallinen toimintaympäristö, yhdenvertaisuus ja mahdollisuus harrastaa omana itsenään ovat keskeisiä arvoja. Haluamme, että jokainen voi tulla mukaan kamppailulajien pariin taustastaan, identiteetistään tai elämäntilanteestaan riippumatta.

Tässä haastattelussa Tapanilan Erä Karaten Janette Salonen kertoo omasta karatepolustaan aina ensimmäisistä harjoituksista mustan vyön suorittamiseen asti. Samalla hän avaa ajatuksiaan harrastamisesta, yhteisöllisyydestä, rohkeudesta ja siitä, miltä tuntuu tavoittaa vuosikymmenten mittainen unelma.

Tarina muistuttaa meitä siitä, että kamppailulajien suurimmat voitot eivät aina synny kilpailuareenoilla. Joskus ne syntyvät siitä, että ihminen löytää paikkansa yhteisössä, uskaltaa palata vanhan harrastuksen pariin tai ottaa ensimmäisen askeleen kohti itselleen merkityksellistä tavoitetta.

Hyviä lukuhetkiä.

Millainen karatepolkusi on ollut tähän pisteeseen asti?

Aloitin Wado-Ryu karaten harrastamisen junnuna 1990 luvulla Hämeenlinnan Kushin-Kanissa. Tykkäsin kovasti siihen aikaan ninjoista ja Turtleseista joten isä ilmoitti mut peruskurssille. Vuosien varrella tuli käytyä saman salin kickboxingissa ja hokutory ju-jutsakin, mutta niissä en paljon peruskurssia pitempään viihtynyt. Karate tuntui kaikkein omimmalta. Etenin vuosituhannen vaihteen jälkeen aikuisten siniselle asti, kävin leireillä Suomessa ja Ruotsissa asti, kunnes mulla tuli pitkä breikki karateen kun muutin opiskelujen perässä Lahteen.

Kokeilin Lahden Karatessa jonkun aikaa Shotokan tyylisuuntaa, mutta se ei vaan mennyt yrityksistä huolimatta jakeluun.
Lahdessa kokeilin myös Tai Chita, Thainyrkkeilyä ja Taekwondoakin mutta nekään eivät vaan natsanneet. Vasta kun muutin Järvenpäähän 2021 ja rupesin käymään Vantaalla töissä palasin karaten pariin. Lähes työmatkan varrelle sattui nimittäin Tapanilan Erän karaten dojo. Heti ensimmäisistä treeneistä lähtien oloni oli kuin olisin kotiin palannut. Mietin monta kertaa kuinka jännältä tuntuu, kun kroppa muistaa mitä tehdä vaikka aivot eivät tietoisesti muistaneetkaan. Siitä asti olen jatkanut wado-karaten parissa säännöllistä treenaamista enkä vaihtaisi enää mihinkään muuhun. Karate ja wado ovat mun juttu.

Mitä 1. danin suorittaminen merkitsi sinulle henkilökohtaisesti?

Suoritin keltaisen vyön 1994 ja nyt heti perään, 32 vuotta myöhemmin, suoritin vihdoin tuon myyttisen mustan vyön. Kyseinen vyöarvohan on jokaisen junnun ja aloittelijan unelmissa joskus ja tämä tuntuikin lapsuuden haaveen täyttymiseltä – haaveen jonka olin jossain vaiheessa elämääni jo unohtanut. Nyt edesmennyt isäni lupasi aikanaan, että kun suoritan 1 Danin, hän vie minut Tokioon. Ajattelin kunnioittaa tätä elettä ja nyt suunnittelenkin tuota reissua.

Itse kokeeseen treenaaminen ja valmistautuminen eivät olleet ihan parhaita mahdollisia muista kiireistäni johtuen ja koko hommaan toi vielä ekstra lisänsä transprosessiini liittyvät hormonihoidon tuomat ylimääräiset haasteet. Hyvänä esimerkkinä väsyminen, nimittäin nykyisellään väsyn huomattavasti nopeammin ja kokonaisvaltaisemmin kuin ennen hoitoja. Tämän kautta opin tosin sisun merkityksen treenaamisessa – sisulla nimittäin selviää yllättävänkin pitkälle.
Näin kokeen jälkimainingeissa mieleeni heräsi jostain kysymys, olinko Suomen ensimmäinen transnainen, joka on suorittanut JKF Wadokain 1 Dan arvon?
Pelkkä ajatus vetää hiljaiseksi.
Ja nöyräksi.
Meitä ei tosiaan ole montaa kaltaistani treenaajaa Suomessa.

Millainen tunnelma vyökokeessa ja viikonlopussa oli?

Vyökoe oli Ahvenanmaalla, Karateklubb Ogawan järjestämän sensei Shimuran teknisen seminaarin yhteydessä, joka kesti perjantaista sunnuntaihin. Nukuin lauantain koetta edeltävät kolme yötä erittäin huonosti, suurelta osin jännityksen ja stressin takia. Transeutenikin toi lisäepävarmuutta viikonloppuun kun edessä oli uusi paikka, paljon uusia ihmisiä ja jännittävä tilanne. Nauroin seurakavereille menomatkalla, että koko viikonlopussa mua jännitti ehkä eniten kuitenkin pukuhuoneeseen meneminen. Koska en kuitenkaan halua loukata kenenkään yksityisyyttä ja tunteita tai aiheuttaa turhaa haloota. Noh, tilanne ratkesi itsestään kun hotellilta oli lyhyt matka treeneihin ja vaatteiden vaihdon pystyin hoitamaan siellä. Eli melkoisen sekavissa pelon, väsymyksen ja epävarmuuden tunnelmissa odotin koetta.

Itse koepäivänä olin jotenkin juhlallisella tavalla jännittynyt mutta sillä asenteella, että treenit on tehty ja nyt näytetään mistä tämä likka on tehty. Olo oli kuin jännitetyllä jousipyssyllä.
Heti ensimmäiseksi senseit selittivät päivän kulun ja kyselivät onnistuisiko jonkun olla parina 2 Dania yrittävälle ruotsalaiselle kokelaalle. Noh, kiltteyspäissäni lupauduin hänelle pariksi. Ja sehän sitten pisti pasmani päivän aikana entistä enemmän sekaisin, koska hän osoittautui minua paljon pienemmäksi ja eri tyyliseksi karatekaksi. Jossain vaiheessa päivää manasinkin omalle senseilleni Maijalle, että nyt kyllä astuin pahasti omaan miinaan. Nimittäin oman parini kanssa paritekniikat menivät myös aivan päin seiniä kun piti lennosta opetella uudet etäisyydet yms. tuntemattoman ihmisen kanssa. Kaiken kukkuraksi piiputin itseni kahdessa koetta edeltävässä treenissä aivan loppuun ja voimani olivat melko lailla kokonaan lopussa.

Mutta kun koe virallisesti alkoi ja katsoin ensimmäisten kokelaiden ensimmäisiä suorituksia rauhoituin. Keräsin itseni. Hetki oli vihdoin tässä. Ja nyt. Vuosien treenit oli tehty ja oli vain tämä hetki. Ja tämä paikka.

Minut kutsuttiin viivalle.
Rei.
Yoi.
Junzuki – ichi!

Ensimmäisen junzukin jälkeen tekniikat rullasivat toinen toisensa jälkeen. Päättäväisen tarkasti. Täysillä. Niin kuin henkeni olisi riippunut jokaisesta liikkeestä. Katoissa, Kushankun shuto-ukejen kohdalla, menetin jotenkin ajan ja paikan tajun. Jälkikäteen en edes juuri muista mitään liikkeistäni sen jälkeen. Muistan kuitenkin, että sain kaiken tehtyä. Paritekniikat sujuivat kaikesta huolimatta ja kokeen lopun otteluista jäi napakka fiilis.

Ja sitten… Se oli ohi. Se oli tehty.

Kokeen jälkeen tuo ruotsalainen tuli vielä vuolaasti kiittämään, kun olin auttanut häntä kokeessa. Ja sanoi: You are a strong woman. Ja sitten minulta tuli itku. Kaikki jännitys ja valmistautumisen stressi siinä vissiin sitten purkautuivat.

Mitä haluaisit sanoa niille harrastajille, jotka pohtivat uskaltaisivatko tulla mukaan kamppailulajien pariin omana itsenään?

Sinä joka luet tätä tekstiä ja mietit just tota kysymystä.
Tai tunnet jonkun joka miettii tuota kysymystä.
Mä haastan sut kokeilemaan. Käy siellä lajiesittelyssä, mene sinne peruskurssille, etsi vähän taustatietoa ja uskalla ottaa se askel. Kamppailulajit antavat nimittäin niin paljon hyvää sinulle, että se on ehdottomasti sen arvoista. Treeneihin mennään kuitenkin vain treenaamaan ja that’s it.

Medioista saattaa joskus saada kamppailulajeista sellaisen käsityksen, että nämä ovat melko LGBTQ+ vastaisia piirejä. Oma kokemukseni on, että ihmiset yllättävät positiivisesti. Luulen että on olemassa saleja, jotka ovat umpimielisiä yms. eivätkä hyväksy meitä, mutta pääsääntöisesti treenaaminen on ihanaa ja turvallista. Ja kyllä ensimmäisten parien treenien jälkeen salin yleisen ilmapiirin pystyy aistimaan onko tämä oikea paikka. Jos ei ole, todennäköisesti samassa kaupungissa on toinen paikka, joka voi hyvinkin olla sinulle sopivampi. Lupaathan uskaltaa?

Onko jotain erityistä, mitä toivot jutussa nostettavan esille Pride-kuukauden näkökulmasta?

Viime aikoina on paljon ollut tapetilla varsinkin transnaisten osallistuminen urheilukilpailuihin – huippu-urheiluun eritoten. Ymmärrän mistä ennakkoluulot ja -asenteet kumpuavat, mutta haluaisin mieluummin nostaa esille liikunnan harrastamisen ja seuratasolla toimimisen ilot. Meistä kaikista ei voi tulla mestareita tai edes kilpailijoita. Se on vain hyvin pieni osuus koko liikuntakentästä. Sitä paitsi, kamppailulajeissa ei edes tarvitse kilpailla jos ei halua.

Sinulle, joka mietit millaista on treenata samalla salilla sateenkaari-ihmisen kanssa. Että uskallatko tai kehtaatko. Mieti pieni hetki. Mutta ihan kunnolla.
Olet varmasti itse saanut paljon itseluottamusta, terveyttä, kavereita, onnistumisen tunteita ja parempaa fyysistä kuntoa treenaamisen ansiosta. Toki kamppailulajeista puhuttaessa myös epäonnistumisia, kolhuja, naarmuja ja mustelmia. Koko se viehättävä paketti, mikä meidät koukuttaa palaamaan salille aina vain uudestaan.

Etkö haluaisi että kaikki saavat kokea saman?

Sillä liikuntahan kuuluu kaikille.
Et kai sinä halua olla sen esteenä?

-Janette