Salut!
Suomen karaten maajoukkuueen vakiokalustoon lukeutuva ja Euran karateseuraa edustava Emma Aronen päätti siirtyä Ranskaan harjoittelemaan.
Emma otti haasteen vastaan ja matkasi vuoden alussa Ranskaan Le Mansiin, tarkoituksenaan harjoitella karatea ja kohottaa ranskankielentaitoa vuoden ajan! Emma harjoittelee paikallisella karatesalilla yhdessä ranskalaisten arvokisamitalistien kanssa.
Karateliiton blogista voit seurata Emman matkaa ja harjoittelua Ranskassa!
Salut!
Istun Le Mansin ytimen mäkkärissä ilmaisen WiFin houkuttamana ja puran hieman kahden ensimmäisen Ranskassa vietetyn viikon tuntojani tekstiksi. Suomalaisen operaattorini tarjoaman Eurooppaliittymän ruhtinaallinen sähköinternetin määrä pääsi tänään ehtymään, ja loppukuu on seikkailtava erinäisissä kuppiloissa ilmaisen verkon perässä.
Asiaan. Tämänhetkinen tilanne: Asun erään herttaisen Lauran luona, joka on seuran entinen ottelija ja Ranskan mestari vuodelta 2016 sarjassa naiset -55kg. Lauran kilpaura vaihtui sairaanhoitajan opintoihin, mutta yhteys karatemaailmaan on säilynyt ja hän on tarjoutunut majoittamaan minua siihen asti, että oma kämppä Le Mansista löytyy. Toivottavasti pian, niin hyvin kuin yhteiselo Lauran kanssa onkin sujunut, huomaan kaipaavani omaa rauhaa ja jääkaappia ilman Nutellapurkkia. Kilpailukausi alkaa viikon päästä Pariisin avoimilla, ja oma sarjani vaatii pientä tsemppaamista syömisten suhteen.
Kaiken kaikkiaan elo patonkien luvatussa maassa on alkanut hienosti. Hassun osuva stereotypia muuten. En liioittele väittäessäni, että katukuvassa näkyy aina vähintään yksi ihminen patonki kainalossa. Vapaa-ajalla olen tutustunut paikallisiin ravintoloihin, ja turhankin runsaan kokemukseni perusteella ranskalainen keittiö on ehdottomasti maineensa arvoinen. Mainittakoon, että ravintolassa kuin ravintolassa (erästä libanonilaista lukuunottamatta) patonkikori isketään pöytään aina aterian yhteydessä. Ruuan suhteen kohtuudessa pitäytymisen lisäksi erityistä keskittymistä vaatii juustohyllyjen väistely ruokakaupassa. Huhhuh. Aina en onnistu.
Vuoden ensimmäiset kaksi viikkoa ovat takana, ja ymmärrän ranskaa joka päivä pikkiriikkisen enemmän. Tai no, rehellisyyden nimissä en oikeastaan. On päiviä, jolloin kaikki sujuu ja olen varsin toiveikas kielitaitoni kehittymisen suhteen, ja välillä tulee päiviä, kun suusta ei tule kerta kaikkiaan mitään järkevää. Se lie normaalia, enkä jaksa liiemmin huolestua. Läheisimmät ihmiset täällä, oman sarjani ottelija ja treenikaveri Leila Hertault, sekä +84kg ottelija Denylson ovat jo omaksuneet puhetavan, jota ymmärrän. HIIIIITAAAAASTI. Heidän kanssaan myös oma puheentuotto on kelvollista. Nuorison kanssa on haastavampaa, heidän mongerruksensa on välillä aivan käsittämätöntä, ja kun yritän itse täsmentää jotakin, saan vastaan vain hämmentyneitä katseita, jotka eivät varsinaisesti rohkaise yrittämään uudelleen. Vähän kuin joku arvioisi vierestä, kun ajan autoa. Epämiellyttävää ja puurouttavaa.
Mitä harjoituksiin tulee, niin olen varsin tyytyväinen. Suomen rytmiin verrattuna selvänä erona mainittakoon, ettei viikko-ohjelma ole aivan niin kiveen hakattu, kuin mihin olen kotona tottunut. Se ei varsinaisesti haittaa. Treenit ovat sisällöltään vaihtelevia, mutta leimaavaa niille on tarkoituksenmukaisuus. Tämä ilahduttaa minua valtavasti, sillä siihen olen tottunut Kaitsunkin ohjauksessa. Harjoitukset pyörivät samojen olennaisten kysymysten, kuten tilanteen rakentamisen, etäisyyden, ajoituksen ja laadukkaan tekniikan ympärillä, mutta tarkastelukulma ja toteutustapa ovat hieman erilaisia. Harjoitusten laatu ja valmentajan vaatimustaso on kova, niin kuin pitääkin.
Keskiviikkona on vain yksi, 2,5 tunnin harjoitus jonka lopussa otettaan matsia muodossa tai toisessa. Viime keskiviikkona nielin pitkästä aikaa kyyneleitä pukukopissa harjoitusten jälkeen. Puolustus rakoili pahan kerran, ja Hinnerjoen tyttöä vietiin kuin *markan lanttia. Matkalla ratikkaan turhautuminen ja epätoivo olivat jo vaihtuneet kiitollisuudeksi. Juuri tällaista koen tarvitsevani, selkeää osoitusta siitä, mikä ei toimi. Tällä hetkellä huomiota vaatii puolustus, varsinkin tilanteiden jälkeen tai silloin, kun haen hyökkäystä liian ahneesti. Harjoituksen jälkeen valmentaja Didier huomautti päähän viuhuneista mavoista, ja otin palautteen nöyrästi vastaan. Tunsin kyllä leuassani, että hän oli oikeassa.
Seuraavan päivän harjoituksissa fokuksessa minun ja Leilan kohdalla olikin sitten juuri puolustus. Fysiikkavalmentaja lätki meitä kevyillä nuntsakapuloilla huolella, ja treenin edetessä kädet pysyivät koko ajan hieman paremmin ylhäällä. Harjoite oli minulle niin osuva ja olin niin kiitollinen, että taas itketti.
Tällä hetkellä olen iloinen siitä, että päätin lähteä. Uskon, että vuosi kehittää minua, näkyy se sitten kilpailumenestyksessä tai ei. Ihanaa ja auvoista arki ei aina ole, ja näin alkuun on välillä vähän orpo olo. Ihmisiin tutustuakseni käyn iltaisin eri saleilla latino- ja rock-pohjaisten tanssien tunneilla ja se on ollut valtavan hauskaa. Olen jo tutustunut muutamiin todella sympaattisen oloisiin ranskalaisiin ja uskon, että jonkinlainen ystävien verkosto tännekin syntyy ennen pitkää. Suomen seurakaverini Anniinan iloksi kerrottakoon, että ensimmäinen tanssisalilta kalastamani tuttavuus on nimeltään Jean-Pierre, kavereitten kesken J-P, n. 65-v. Hän tuskin on kotimaahan raijattavaa sorttia, mutta esittäytyessä nimi nostatti pienen hymyn kasvoille, kiitos neiti Hietaharjun profetioiden.