Nöyryyttä oppimassa

Mäkkärissä taas. Ostin kahvin. Olen oppinut, että ranskalainen versio americanosta on café allongé. Molemmat tarkoittavat käytännössä vedellä jatkettua espressoa, mikä niin ilmaistuna kuulostaa melko surulliselta. Espressopohjaisena cefé allongé on kuitenkin suodatinkahvia varmempi vaihtoehto ja kuumaa juotavaa saa piskuista espressoa enemmän. Määrä ja laatu ovat siis molemmat taattuja. Kotona keitän kahvini kauniilla, täältä hankkimallani punaisella mutteripannulla. Kahvinkeitinkin olisi, mutta sievän mutteripannun kanssa askartelu viehättää ruman muovihököttimen kanssa tuhtausta enemmän.

Arki täällä jatkuu ennallaan. Olen kotiutunut somaan pieneen asuntooni ja tutustunut etäisesti seinänaapuriini Danieliin, vanhaan soppaluun malliseen herraan, jolla on iloiset silmät ja jonka kanssa saa taatusti vaihtaa poskisuudelmat ja päivän kuulumiset aina rappukäytävässä tai kadulla kohdatessa. Olemme molemmat iloisia näistä lyhyistä kohtaamista, sympaattinen pappa.

Harjoitusten lomassa laitan ruokani kotona, tai laiskuuden iskiessä syön päivän annoksen jossain paikallisessa ravintolassa. Ruoka on melkein aina hyvää. Vain kahdesti olen pettynyt, ja molemmilla kerroilla annos on ollut sama. Olen tilannut päivän kala-annoksen, ja saanut eteeni kasan perunamuusia jonka sisälle on jemmattu muutama hassu kalasattuma. Mieluummin sitäkin syö kuin selkäänsä ottaa, mutta silloin viereisiin pöytiin katsominen ottaa pannuun. Kolmannen kerran saman virheen tehdessäni aion ottaa valokuvan annoksen nimestä osatakseni välttää sen jatkossa.

Ensimmäiset kaksi kilpailua eivät kohdallani ole menneet kummoisesti, ja Dubain jälkeen olin melko kallella kypärin. Koin, etten ole mukana pelissä ja tuntui että olen jumissa. Katsoimme viime viikolla tämän onnettoman ottelun Didierin kanssa, ja olen taas toiveikkaampi. Matsista löytyi kuin löytyikin jotain hyvää, ja monta selkeää korjattavaa asiaa. Edeltänyt epätoivoni johtui ennen kaikkea tunteesta, etten voi oppia kehnosti menneestä ottelusta mitään. Videoanalyysin jälkeen tämä harha hälveni, ja into palasi.

Yksi Pariisin ja Dubain otteluista näkyvistä asioista on heijarimainen lyöntitekniikka, jota herra Keinänen on yrittänyt minusta kitkeä kaikki nämä vuodet. Paksukalloisena kakarana en ole häntä loppuun asti uskonut, ja Ranskaan asti piti lentää kuulemaan samat asiat. Nyt on sitten käännetty nyrkkiä ja lyöty peilin edessä ilmaa niin vaan tavattoman paljon. Viimeaikainen menestys ei anna aihetta kuin nöyrälle työnteolle, ja siihen minulle on mahdollisuus joka päivä. Erityinen mahdollisuus siihen oli viikonloppuna järjestetyllä leirillä. Perjantaina ja lauantaina oli kaksi kovaa kahden tunnin treeniä, ja sunnuntaina yksi kahden ja puolen tunnin ”metsäretki”, jossa juostiin mäkiä ja raijattiin puupöllejä pitkin metsää. Ihan kuin Honkilahdella, joskin siellä puiden kanniskelulla oli muukin tarkoitus kuin hikoilu sisun kasvatus.

Koko leiri ajan ilmassa oli aistittavissa pieni negatiivinen väreily, jonka usko johtuvan ikävästä uutisesta Olympialaisten suhteen. Karate on olympialaisissa Tokiossa 2020, mutta ei Pariisissa 2024. Uutinen tuli julki leirin alkaessa, ja pettymys on tietysti valtava. Päätös tuntuu erityisen epäreilulta, kun se on tehty ennen mahdollisuutta lajin esittelyyn Tokiossa. Ilmeisesti lajin sisällä ei vain liiku tarpeeksi rahaa. Tiedä häntä.  

Leirin jälkeen olo oli kaikin tavoin väsynyt ja apea. Positiivista palautetta ei täällä varsinaisesti satele, ja yksi tärkeä tehtävä tällä matkalla onkin opetella antamaan sitä itse itselleni. ”Kuka kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse?”. Rehellisyyden nimissä viimeiset päivät ovat kuluneet alakuloisissa ja hieman toivottomissa tunnelmissa, eikä elely täällä ole tuntunut millään lailla auvoiselta tai hauskalta kauniista auringonpaisteesta huolimatta. Onneksi osasin aavistella tänne lähtiessäni, että näinkin tulee olemaan. Ymmärrän hyvin syyt. Kaikki on uutta, kieli on vieras ja lätty lätisee treeneissä tämän tästä. Olo on usein tavallisen tollo, ja tätä tunnetta olen aina inhonnut.

Juttelin Kaitsun kanssa tuntemuksistani puhelimessa, ja sain kiinni tärkeästä oivalluksesta. Tällä tasolla kilvoitellessa kehitystä ei kerta kaikkiaan tapahdu mukavuusalueella pysyessä. No, nyt olen taatusti astunut ulos sieltä, ja olen päätöksestäni tyytyväinen, tuntui juuri tällä hetkellä miltä tahansa. Tämä matka tulee opettamaan minulle karaten lisäksi ainakin nöyryyttä, vastuun ottoa omasta tekemisestä ja siitä, ettei motivaationi tai onnellisuuteni voi koskaan olla sidottuna ulkopuolelta tulevaan palautteeseen tai olosuhteisiin.  

P.S. Kirjoittaessani tätä tekstiä loppuun käsin pikku kirjaseeni istuin kevätauringossa terassilla, ja viereiseen pöytään tupsahti vanhempi herrasmies, jonka vaimon tyylikästä haalaria olin kehunut eräässä salsailtamassa. Jutustelimme niitä näitä jokusen tovin, ja sain hyviä vinkkejä teattereista ja konserteista, joita täällä kannattaa käydä katsomassa. Kahvituokiomme päätteeksi esittäydyimme, ja sain purra poskea tukahduttaakseni huvitukseni. JEAN-PIERRE no.27 toivotti minulle hyvää päivänjatkoa, ja minä hänelle.

P.P.S. Kuvissa mukana pieni sarjakuva, joka ilahdutti minua synkissä tunnelmissani suuresti.  

-Emma