Kisa-ja leiriterveisiä Unkarista
Egyptin K1-kilpailusta viikon päästä oli Unkarin Budapest Open, jonne näytti tulevan ison määrän lisäksi paljon huippuottelijoita. Tulimme Egyptistä Titta Keinäsen ja Björn Kulovuoren kanssa suoraan Budapestiin ja päästiin treenaamaan paikallisseura UTE-karaten kanssa ennen viikonlopun kisaa. Tuomas Suur-Inkeroinen ja Elina Lehtonen liittyivät joukkoon loppuviikosta. Majoituksena meillä oli valtavan kokoinen Airbnb-talo, jonne asumaan ja samalla vahvistukseksi miesten kolmen hengen joukkueeseen tuli myös chileläinen ottelija Matias Rodriguez.
Taas kerran lämmin vastaanotto salilla, josta huokui hyvä meininki. Ei ihme, että seuraan on tullut viime vuosina menestystä EM- ja MM-tasolta. Kahden tatamin kokoinen siisti koruton sali ja fysiikkatila päälle. Katselin seuran junnutreenejä. Noin sata junioria pyörii toiminnassa ja monta innostunutta valmentajaa, jotka ohjasivat toimintaa tiukan lempeästi. Näkyi hyvin, että kumiten perusasiat olivat hallussa jo junioreilla ja budoetiketin kunnioitustavat niin ohjaajia, kuin meitä vieraitakin kohtaan olivat hienosti sisäistetty.
Meidän treenit alkoivat noin vartin omien alkujumppien jälkeen, jolloin valmentaja tuli paikalle ja aina aloitettiin erilaisilla peleillä. Valmentaja totesi, että ”kumite on peliä”. Hyviä perustilanteisiin pohjaavia treenejä, joissa sai soveltaa omaan tyyliin. Seuraavan päivän treeniajat sovittiin aina päivä kerrallaan, kyseltiin harjoittelijoiden tuntemuksia ja säädettiin treenejä sen mukaan.
Paikalliset halusivat kuljettaa meidät treeneistä majoitukselle.
Vuosien varrella ollaan usein asuttu yhteismajoituksissa eri maiden ottelijoiden kanssa ja niistä on ollut yllättävän paljon huvia ja hyötyä. Yhteiselo treenien ulkopuolella on osoittautunut tärkeäksi asiaksi ja tuo mielekkyyttä koko hommaan. Omien kanssa tunnetaan vielä paremmin ja eri kansallisuuksien kanssa syvempi tutustuminen on mielenkiintoista ja antaa elämänoppia.
Eri maiden liittotason ongelmia kuunnellessa ei voi kuin ihmetellä ja todeta, että huono politikointi näyttää kaikkialla nousevan pääosiin, tuo turhaa vastakkainasettelua ja meinaa viedä iloa itse urheilusta. Käytännön toiminta urheilijoiden kanssa on ihan muuta. Leireillä tsempataan, nauretaan, pidetään jääpusseja, ihmetellään treenivideoita. Kilpailuissa koetaan pettymyksiä, onnistumisia, riemua ja itkua, ja myötäeletään toisten kamppailuja. Kun muina aikoina laitetaan ruokaa, pestään pyykkejä, pelataan vaikka biljardia, niin nämä taustojen riitaisat ongelmat tuntuvat kaukaisilta.
Itse Budapest Open vaikutti pitkästä aikaa normaalilta kilpailulta. Paljon ihmisiä, verryttelyalueella ahdasta, ottelut kahdeksalla tatamilla ja tauoton meteli. PCR- tai rokotustodistukset katsottiin huolella mutta sitten sai olla vapaasti. Unkarissa ei ole enää maskipakkoa ja se tuntui aluksi oudolta. Yleissävy oli erilainen, kun kasvonilmeet näkyvät.
Kilpailuissa oli mahdollista osallistua useampaan sarjaan, ja niinpä otteluita tuli paljon. Suomalaisille 5-11 ottelua/henkilö. Tuomareiden taso noin isossa tapahtumassa ymmärrettävästi vaihteli, mutta kyllä niitä pisteitäkin tuli. Kilpailuiden aikataulu hieman venähti ja viimeiset joukkueottelut suomalaisilla päättyivät klo 23.40. Palkintojenjakojen jälkeen mentiin alkuperäisen suunnitelman mukaan suoraan syömään. Onneksi löytyi vielä avoinna oleva pikaruokala, jonne ontui jäykin jaloin melkoisen väsynyt ja osin kolhiintunut porukka, monta kokemusta rikkaampana.
Kai Keinänen