Onnistumisten ylistys

Sain eilen ihailla yhtä Ranskan seuran nuorista ottelijoista hänen rouhean nahkarotsinsa lisäksi hienosta asenteestaan oppimiseen. Kysyin pukuhuoneessa treenin jälkeen hänen tuntemuksiaan harjoituksesta ja sain vastaukseksi loistavat silmät, heiluvat kädet ja innostuneen selostuksen onnistuneesta vastapotkusta. Uramawashigeri oli kuulemma hiponut täydellistä.

Mikä havainto! Ihailen intoa, jonka tämä nuori neito repi ihan aiheellisesti onnistuneesta suorituksestaan harjoituksissa. Minulla on tästä opittavaa. Hyvin herkästi suoriutumistani arvioidessani jämähdän miettimään hetkiä, jotka eivät sujuneet ja joissa on parannettavaa unohtaen tyystin ne tuokiot, jolloin olen onnistunut. En puhu vain karatesta. Mitä tahansa asiaa opetellessaan omille taidoilleen tulee helposti sokeaksi. Opiskellessani, siis silloin joskus ammoisina aikoina kun viimeksi jotakin opiskelin loputtomien lounaitten lomassa, tuskailin herkästi sellaisten kysymysten kanssa, joita en vieläkään osannut, vaikka olin ne jo käsitellyt useampaan otteeseen. Sama turhautuminen nousee pintaan, jos nyt en onnistu saamaan päähäni jotakin tavoittelemaani ranskankielistä sanaa tai ilmaisua.

Eilen käytin vartin yrittäessäni kertoa ystävälleni Maudille, että olin korjannut tanssilattialle slaavikyykätessä revenneet housuni hakaneulalla. Ei muuten ole ihan helppoa, jos ei muista mikä on neula ranskaksi. (Äiti, Arosen perheen käsityöihme, on onneksi opettanut pitämään hakaneuloja aina mukana. Mummo on käskenyt pitämään mukana tööttiä, mutta häntä en ole totellut.) Aliakseksi meni. Kun ”se metallinen juttu, se jolla ommellaan, se pikkuinen juttu tiedätkö jolla tehdään nääääääääääin”, ei vielä riittänyt avaamaan ongelmaa muuta kuin neulaan asti, olin pulassa. Yritin lähestyä ongelmaa punkkareiden korvalävistysten kautta mutta lopulta luovutin ja vilautin naisten vessassa varovasti, mistä oli kyse. Tarina raapaisee aihetta hyvin ohuesti, mutta se toimikoon esimerkkinä tilanteesta, jossa olen turhautua osaamattomuuteeni, vaikka on selvää, että kielitaitoni on vuodessa kasvanut valtavasti, eikä hakaneula ainakaan Arosen perheen naisia lukuun ottamatta edes kuulu olennaisimipien osattavien sanojen joukkoon.

Pienien ja vähemmän pienien kämmien aiheuttamat mikro- tai makrotason nöyryytykset jäävät harmillisen tehokkaasti mieleen, ja ovat siksi erinomaisia opettajia, jos niihin vain osaa suhtautua oikein. Typeryyden hetkien kauneutta ei pidä vähätellä. Tiedän nyt, että hakaneula on ranskaksi ”épingle de sûreté”, joten ei tarvitse senkään sanan hakuun ensi kerralla käyttää varttituntia. Pelkkä kriittinen virheisiin ja haasteisiin jumittuminen onnistumiset unohtaen maalaa omasta oppimisesta kuitenkin vääristyneen ja synkeän kuvan, ja imee toivon siitä, ettei imbesilleys opeteltavan taidon suhteen ehkä kestäkään ikuisesti.

Alkaneeseen kauteen mahtuu minulla kaksi kilpailua ja kaksi hävittyä ottelua. Ensimmäinen niistä maistui villasukalle, eikä minulla ole siitä mitään sanottavaa. Oikeasti. Reissu oli ihan kiva, paluulento peruttiin ja minulle buukattiin uusi lento seuraavana päivänä. Hong Kongista Pariisiin. Tokio – Hong Kong väli oli tosin jäänyt lentoyhtiöltä huomaamatta, joten saavuin Ranskaan pari päivää alkuperäissuunnitelmaa myöhemmin. No, onneksi pidän ramenista, ja kelit olivat ihan kivat. Yritän vielä tapella lentoyhtiöltä korvauksia, mutten aikaisempien kokemusten perusteella uskalla olla kovin optimistinen.

Toinen kilpailu Santiagossa oli niin ikään lisämerkintä synkkään ensimmäisen/toisen kierroksen tappioitten sarjaan, mutta otteluna yksi elämäni parhaimmista. Olin edellisenä päivänä harjoituksissa oivaltanut jotakin tärkeää, jota onnistuin toteuttamaan myös tatamilla. Synkistä tilastoista huolimatta tiedän kehittyneeni muussakin kuin ranskan kielessä ja tanssimisessa, ja sekös ilahduttaa. Minun vastuulleni jää, soimaanko itseäni virheistä, jotka ottelussa tein, vai hyväksynkö ne pieninä kämmeinä joista voin oppia ja suuntaan fokukseni ennen kaikkeen siihen hyvään, jota ottelussa onnistuin toteuttamaan.

-Emma