Ôi trói ói!

Istun parhaillaan lentokoneessa matkalla kohti Hanoita. Matkustusaikaa on jäljellä kevyet 26 tuntia niin ajattelinpa tässä käyttää muutaman tunnin niistä ajatusten, fiilisten ja kokemusten yhteenkasaamiseen tätä seuraavaa blogitekstiä varten.

Viimeisen parin kuukauden aikana on sattunut ja tapahtunut paljon! Olin kolme viikkoa Japanissa treenaamassa Kokushikanin yliopistolla, sain katsella Ninh Binhin lumoavia maisemia viikon verran ja tutustuin uusiin upeisiin ihmisiin Santiagossa! Tosin Japanissa ihmismäärä oli todella ahdistavaa, varsinkin ruuhka-aikoina junissa. Ninh Bin oli puolestaan taas kinttupolkujen pyhättö. Santiagossa alkoi mittavat mellakat, jonka takia minä ja koko muu Suomen joukkue tehtiin päivittäin hotellikuolemaa, koska ulkona liikkuminen ei ollut suositeltavaa. Jonkun verran maailmaa nähneenä, voin sanoa, että Hanoissa on oikeestaan tosi hyvä olla ja olen onnellinen, että olen päätynyt juuri sinne. Se on paikka, jota voin suositella matkustuskohteeksi ihan kenelle vain.

Omalta osaltani nuorten MM-kilpailut ovat nyt taputeltu nippuun, sillä seuraaviin MM-mittelöihin mennessä olen jo sen 21 ikävuotta täyttänyt.

Kyseiseen kisaan valmistautuminen ei ollut mulle mitenkään helppo asia. Toisaalta, kelle se oli helppoa? Tuskin kenellekkään. Kilpailujen lähestyessä treenitempo koveni huomattavasti. Kolme viikkoa putkeen treenattiin samalla viikko-ohjelmalla: 27h kataa ja kaksi salitreeniä. Suoraan voin sanoa, että monesti sitä itku kurkussa tuli treenattua, kun ei vain yksinkertaisesti meinannut jaksaa. Välillä taas sitä oli niin turhautunut omaan osaamattomuuteen, että mieli teki vain luovuttaa ja lähteä kotiin nukkumaan. Kaiken tämän kamppailun lisäksi  ennen kisoja mut vietiin henkisesti niin alas, niin epävarmaan olotilaan, että sieltä kuopasta ylös nouseminen oli itsessään jo yksi työvoitto.

Kisoihin mulle asetettiin tavoitteeksi semifinaalikierros, joka sitten loppujen lopuksi jäi 0,06 pisteen päähän ja näin ollen sijoitus oli 11. Harmittaa, mutta mieltä lämmittää tietää se, ettei oman ikäluokan kärki niin hirveän kaukana ole. Hassua on muuten se, että hirmusti sain onnitteluviestejä Suomesta (kiitos kaikille niistä❤️) ja Vietnamista kukaan ei ole pistänyt mulle mitään. Sen verta kovemmat odotukset heillä oli ja kieltämättä kyllä siinä itselle paineita pärjäämisestä ehti syntyä. 

Tosiaan suunnitelman mukaan treenaan joulukuuhun saakka Vietnamissa ja jouluksi palaan kotiin. Itsellä kisakausi päättyi nyt MM-kisoihin ja seuraavat kisat kilpaillaan sitten ensi vuonna. Jos joku yhtään kummasteli miksi mun nimeä ei ollut Suomen joukkueessa Pohjoismaiden mestaruuskisoihin, niin se oli päätös, jonka tein jo ennen Aasiaan lähtöä.

Täällä Vietnamissa mun treenikumppanit valmistautuvat Sea Gameseihin eli suomeksi näin hienosti käännettynä meripelejä varten, heheh, ja treenimäärät sen kun vaan lisääntyvät. Tää on kyllä ihan mahtavaa, kun joka päivä saa viedä itseänsä ihan äärirajoille! Enkä nyt  pelkästään puhu treeneistä, vaan myös muissa jutuissa. Viime tekstissä kerroin vähän tästä ruokakulttuurista ja mainitsin , että lehmän kieli on kaikista ällöttävimmän kuuloista mitä oon syönyt. Nyt sanoisin, että kanan sydän ja joku kanan sisäelin (jota kielimuurin takia en ikinä saa tietää mitä se oli) on ollut kaikista extremein. Yks päivä minua myös huijattiin syömään sian verta hyydytetyssä muodossa. Mulle kerrottiin sen olevan vihannes, eipä ollut. Se on semmonen ruoka, joka ei pelkästään kuulosta ällöttävältä, vaan se on sitä.

-Bess