Motivaatio ja innostus

Rakastuin lauantaina.

Älä innostu Anniiina, en edelleenkään ole palaamassa Jean-Pierre kainalossa kotiin.

Lauantaina tepastelin kiinnostuneena vakkaritanssipaikkaani Les Docksiin Le Mansin Swingseuran järjestämään Lindy Hop-iltaan. Tiedossa oli tunnin esittely rock-tanssista, mitä seurasi illan varsinainen ohjelma, Lindy-hopin tanssimista jazz-orkesterin säestyksellä. Rock’n’swing tansseista tunnen ennalta vain rockin, ja pidin hyvin mahdollisena sitä, että lauantai-iltani tulisi olemaan aikamoinen huti, ja nukkumaanmenoaika varsin aikainen. No, livejazzilla ei voi hävitä täysin.

Ennuste lyhyestä illasta osoittautui vääräksi. Jokusen kotvan Tuhkimon jälkeen kotiin palattuani posket kramppasivat illan mittaisesta maanisesta hymyilystä. Sain tanssia paljon taitavien viejien kanssa, ja osaavien tanssijoiden vauhtia ja taitoa katsellessa olin tikahtua innosta. Aivan mieletöntä. Ensi syyskuun Lindy-hopin alkeiskurssilla tullaan näkemään yksi hinnerjokilainen.

Rakastuin, kyllä – Lindy Hopiin ja Charlestoniin. Ikävä tuottaa sinulle pettymys, Anniina.

Seuraavana päivänä löysin itseni katselemasta youtube-videoita ja hinkkaamasta Charlestonin perusaskelta kotilattialla. Olen lauantaista asti katsonut netistä erilaisia Charleston ja Lindy-hop- pätkiä ja etsinyt spotifysta sopivaa musiikkia tanssimiseen. Intoani seurasi oivallus. Tällaista paloa tarvitsen ja haluan ruokkia myös suhteessani karateen. On selvää, että suhteessa kuin suhteessa alkuhuuma laimenee hitusen, mutta intoa ruokkimalla se on aina sytytettävissä uudelleen. Voidakseni kehittyä karatessa mahdollisimman paljon, suhteeni siihen täytyy olla intohimoinen.

Jostain syystä en koskaan ole oikein pitänyt sanasta motivaatio. Tähän asti motivaatio on minusta haissut työlle, joka lähtökohtaisesti on niin epämiellyttävää, että sen tekemiseen on liitettävä taloudellinen kompensaatio. Huippu-urheilussa taloudellinen kompensaatio on usein sen verran vähäinen (unohdetaan sujuvasti nyt mm Eurofutis, NBA-koripallo, F1, golf, tennis, jefu, ja baseball), että motivaatio on ammennettava jostakin muusta. Palkka ei tule rahana. Urheilijan motivaattori onkin palava innostus, kliseisesti rakkaus lajiin.

Huomaan tässä intohimosta kirjoittaessani myös syvän ärtymyksen aiheen ja alan melkein murista itsekin. Intohimo tai innostus ovat lopulta vain tunteita, jotka tulevat ja menevät. Ei kukaan voi olla aivan pärinöissään jostakin asiasta vuodesta ja päivästä toiseen, ja on selvää, että minkä tahansa pitkäjänteisen suhteen aikana on suostuttava myös puurtamaan, mutta unohdetaan tämä emoilun vihaus nyt hetkeksi. Liekit eivät missään suhteessa leisku joka hetki. Mielenkiintoista on selvittää, mikä ne saa sammumaan ja kuinka ne saa sytytetyksi uudelleen?

Mietin, miksi intoni Swingtansseista on niin huumaava, ja miksi niin moni asia elämässä innostaa aluksi, vain laimetakseen hiljalleen. Ainakin yksi innonlaimentaja löytyi helposti. Itseen kohdistuvat, liian suuret odotukset. Jonkin uuden äärellä odotuksia ei ole. Kehitys on huimaa, koko ajan oppii uutta ja positiivista palautetta sataa. Sitä on helppo myös antaa itselleen, kun kehitysaskeleet ovat niin silminnähtäviä. Vuosien mittaan askeleet kuitenkin lyhenevät, ja omaa kehitystään on vaikeaa havaita. Tavoitteiden täytyy sopeutua tähän uuteen askelmittaan, muuten seuraa vain pettymyksiä saavuttamattomista odotuksista, ja jatkuvien pettymysten keskellä elämä ei koskaan voi maistua suklaalta.*

Leimahtanut lempeni löi kipinää myös karateeni, jolle olen kaikki nämä vuodet pysynyt uskollisena, ja johon olen rakastunut yhä uudelleen ja uudelleen. Yksi lukuisista karatellisista haasteistani on löytää liikkeeseen keveyttä ottelutilanteissa. Swingtansseista on paljon annettavaa karaten liikkumiselle ja päinvastoin. Tiistain treenin jälkeen jäin kuulokkeet korvilla tanssimaan karatea ja hiomaan Charlestonin perusaskelta.

Ymmärsin myös solo-Charlestonin finaaleja sähköinternetistä seuratessani, että avainsana tanssin näyttävyydessä on rautainen perusta. Sinänsä yksinkertaiset liikkeet näyttävät mahtavilta, sillä tuhannet ja taas tuhannet toistot ovat tuoneet niihin helppoutta. Samaa rautaista perustaa minun on mahdollista harjoittaa myös karatessa, ja siksi käännän sitä nyrkkiä nyt samalla innolla, kuin yritän saada kanta-päkiä-vaihtoa vaivattomammaksi.

*Sinä joka et pidä suklaasta, et ehkä nyt ymmärrä, mutta suklaalla tarkoitan jotakin ultimaattisen hyvää, olkoon se sinulle sitten vaikka nallekarkki. Mainittakoon, että minun on hyvin vaikea ymmärtää tätä etäistä suhdettasi karkeista jaloimpaan, ja siksi uskallankin epäillä rehellisyyttäsi.

-Emma