Löysä?

Puuron keittäminen mikrolla yli on varma tapa aloittaa loistokas päivä. Nökötän kämpillä ja koita toipua minua vaivanneesta flunssantapaisesta. Tänään on maanantai, ja maanantaina on sopivasti vain yksi harjoitus, eikä sekään karatea vaan fysiikkaa. Sisältö vaihtelee, mutta treeni on useimmiten lyhyehkö ja hyvin intensiivinen. Vuosien kokemuksen suureksi kasvattamassa viisaudessani tulen toteuttamaan treenin siten, etten männävuosien tapaan kasvata pikkulennusta itselleni keuhkoputkentulehdusta. Käytännössä siis jumppailen ehkä hieman muita pidempään, mutten riehu. Tällaisten päätösten teko ja niiden mukaan toimiminen on minulle vaikeaa. Onnittelen itseäni, mikäli onnistun ulottamaan tämän yksinkertaisen suunnitelman tästä blogi-tekstistä käytäntöön.

Onnistuin tässä viime viikolla, kun tauti puhkesi. Torstaiaamuna heräsin kurkku kipeänä, joten treenasin aamulla kevennetysti. Koska olo oli lounaan jälkeen entistäkin heikompi, päätin jättää iltapäivän harjoituksen välistä. Näin tekstiksi muotoiltuna päätökseni näyttää ainoalta järkevältä ratkaisulta. Siitä huolimatta löysin itseni toistuvasti epäilevien ja armottomien ajatusten edestä. Syytin itseäni yhä uudelleen laiskottelusta ja veltosta asenteesta. ”Aina voi treenata kevyesti, jos vain asenne on kohdallaan.” ”LÖYSÄ!”

Pystyin kuin pystyinkin jättämään ajatukset (melkein) omaan arvoonsa ja pysyin päätöksessäni. Tätä tosin edelsi puhelu Kaitsulle. Pelkkä looginen päättelyketju ”olen vähän kipeä – treenaan vain vähän – tulen kipeämmäksi – en treenaa lisää”, ei vielä riitä, vaan toistaiseksi minun on vielä vahvistettava hienosti järkeilty suunnitelmani ilmaisemalla se ääneen jollekulle. Tavoittelen sellaista viisautta ja riippumattomuutta omista ja muiden ihmisten kuvitelluista odotuksista, että pystyn tekemään tämänkaltaisia valintoja täysin itsenäisesti ilman, että jään pyörittämään typeriä vaihtoehtoja päässäni, ja suuntaan sen sijaan turhaan vatulointiin käytetyn energian muualle, esimerkiksi paranemiseen. Vielä en selvästikään ole siinä pisteessä. Päätöksen tehtyänikin löysin itseni soimaamasta itseäni laiskuudesta ja saamattomuudesta.

No, askel kerrallaan. Viikonloppu meni rauhallisesti, mutta valitettavasti huomaan edelleen olevani hieman puolikuntoinen, kuten tuli todettua. Mietin, mitä itsekriittinen minäni lopulta haluaa viestiä sättimisellään päätöksestä jättää harjoitukset väliin? Tarkoitus on kai auttaa eteenpäin tällä valitsemallani tiellä, joka on jokseenkin mäkinen ja vaatii sekä henkisiä että fyysisiä ponnisteluja. Kieli ja sävy vain ovat vääriä, eivätkä kannusta eteenpäin. Turhan ankaran sävyn takana pilkahtelee kuitenkin myös totuus, joka vilahti edellisissä lauseissa. Henkiset ponnistelut. Vaikken ole täydessä fyysisessä kunnossa, ei se estä minua katsomasta videoita tai tekemästä mielikuvaharjoitteita. Näitten tekeminen vaatii kuitenkin täyttä keskittymistä ja on ainakin minulle usein vaativampaa kuin salilla ulkopuolisen ohjauksen mukaan jumppaaminen.

Torstaina olin väsynyt ja totaalinen lepo kaikenlaisista ponnisteluista oli paikallaan, mutta nyt olen virkeämpi. Tänään mikään ei siis estä minua käyttämästä aikaani päänsisäiseen huhkintaan. Uskon, että oman kapasiteetin täysimääräinen käyttöönotto kilpailuissa, täydellisen keskittymisen ylläpito tarvittaessa kolmisen minuuttia kerrallaan, siitä välillä hellittäminen otteluiden välillä ja aktivoiminen taas uudelleen tatamille astuttaessa vaatii minulta ennen kaikkea henkistä harjoittelua, joihin koen tänään olevani valmis, tukkoisuudesta huolimatta.

-Emma