Lisää vauhtia Teneriffalta
Olympiaprojektin ja samalla tietyn ajanjakson päätyttyä aloin prosessoida tulevaa. Kaikki oli todella hyvin, minulla oli Turussa loistava valmentajaisäni, treeniporukka, asiantuntijatiimi ja asuin aivan karatesalin vieressä. Aloin kuitenkin kokea, että jotta homma pysyy mielekkäänä, raikkaana ja motivoivana, kaipaan muutosta.
Olympiaprojekti oli upea ja olen todella kiitollinen että se viisivuotinen mahtui oman urheilu-uran sisälle, vaikka paikkaa kisoihin ei lopulta valitettavasti tullutkaan. Se oli kuitenkin myös äärimmäisen raskas, ja söi välillä paljon iloa ja intohimoa tekemisestä, kun kisatahti oli niin kova ja olympiatoivon tittelikin tuntui välillä painavalta kantaa. Isän ja lapsen valmennuskuvio ei liene huippu-urheilussa koskaan ihan helppo ja yksinkertainen homma, ei ollut meilläkään. Kaikesta huolimatta yllättävän hyvin se meidän kohdalla oli kuitenkin toiminut ja iskän opissa ja kanssa pääsin todella pitkälle, ja nähtiin monenlaisia treenisaleja ja kisahalleja. Kuitenkin hän tuki myös vahvasti kun lähdin pohtimaan, että nyt voisi olla aika muutokselle. Toki samoilla treenisaleilla ja kisahalleissa tullaan varmasti toisiamme näkemään edelleenkin silloin tällöin, mutta tiivis vastuu jokapäiväisestä tekemisestäni on siirtynyt muualle.
Prosessoinnin jälkeen päätin ottaa yhteyttä Javier Oraniin, espanjalaiseen valmentajaan, johon olen tutustunut jo vuosia sitten käydessäni leireilemässä ja lomalla Teneriffalla, ja alusta asti pidin valtavasti hänen tavastaan valmentaa ja huomioida urheilijat yksilöinä. Parhaiten Javin työ on ulkopuolelle näkynyt hänen vaimonsa Laura Palacion otteissa tatamilla mm. EM- ja European Games mestaruuksien myötä. Entinen kilpakumppanini ja ystäväni Laura lopetti upean urheilu-uransa keväällä 2021. Javier onnekseni innostui yhteydenotostani ja aloimme heti keskustella tarkemmin voisiko valmennuskuvio olla mahdollinen. Lopulta hän tuli myös marraskuussa käymään Turussa, seuraamaan millaista arkeni oli siellä.
Heti vuoden alussa yhteistyömme alkoi virallisesti, kun suuntasin kohti Teneriffaa ja ensimmäinen kuukausi onkin ollut hyppy uuteen. Minulla on täällä pitkillä treenijaksoilla ollessani asunto lähes Javin ja Lauran naapurista, kävelymatkan päässä salilta. Paikallinen karateseura on nimeltään Gimnasio Vistabella, pienehkö seura jossa on aktiivisia harrastajia lapsista aikuisiin. Kilpailijoita on sekä katassa että kumitessa. Minut on otettu lämpimästi mukaan porukkaan ja kumiteryhmän yhteissoittolistalle olen tietenkin pistänyt mukaan vähän suomen kieltä. Kerran olen päässyt myös osallistumaan aluetreeneihin, täällä se tarkoittaa tietysti sitä, että matkustettiin laivalla Gran Canarialle, jonne myös Fuerteventuran, Lanzaroten ja La Palman ottelijat kokoontuivat yhteistreeneihin. Sellainen pieni väsymyksen varjo kaiken uuden ja vauhdin keskellä on ollut, ja vapaa-ajan olenkin viettänyt hyvin rauhallisesti pitkälti sohvalta käsin. Nyt alkaa pikkuhiljaa taas energiaa olla enemmän.
Minulla toki on jo vahva kokemus eri kulttuurista ja espanjan kieli on sujuvaa, kun aikanaan vietin vaihtovuoden Ecuadorissa, mutta kulttuurierot on ollut heti alussa hauska huomata. Suomessa saavun treeneihin yleensä 15 min ennen treenien sovittua alkamisaikaa ja treenit tosiaan alkavat lähes minuutilleen sovittuun aikaan. Täällä treeni alkavat yleensä 2-20 min myöhässä sovitusta ajasta. Yksi iso muutos suomessa tottumaani treenaamiseen verrattuna on ollut myös treeniajat. Tavallisena treenipäivänä fysiikkatreeni on klo 11 ja illalla lajitreeni alkaa 20-20:30 välillä. Asunnolla olen siis yleensä vasta klo 22 jälkeen. Tässä kohtaa espanjalaiset kanssatreenaajat vielä syövät kotonaan ison päivällisen. Sen verran suomalaisuuttani olen säilyttänyt, että itse syön päivällisen ennen treenejä, ja saan kovasti ihmettelyä osakseni.
Tammikuuhun mahtui myös ja kaksi kilpailua peräkkäisinä viikonloppuina: Pariisin avoimet ja Pamplonan Seria A. Vauhtia on siis riittänyt kaikkeen uuteen totutellessa ja kisareissuilla, jossa yhdeksään päivään sisältyi neljä kisapäivää ja yhteensä kahdeksan ottelua. Hyviä kisoja ja kiva kun on heti vuoden alkuun saanut paljon matsia, juuri sitä mitä lähdettiin kauden avaukselta hakemaan. Paljon hyviä hetkiä ja paljon kehityskohteita on löydettävissä. Jos jotain olen tähän asti urallani oppinut on se, ettei koskaan ole valmista. Javi luonnollisesti istui kisat kulmassani suomiverkkareissa ja hän keksi itselleen jo suomalaisen nimenkin, jota olen ahkerasti alkanut käyttää. Javier Oran on tietenkin suomalaisittain Jari Oranen, kavereiden kesken Jartsa.
Tällä hetkellä treenien suhteen on menossa motivoiva, mutta henkisesti aika rankka jakso, kun Javille on kisojen perusteella alkanut hahmottua mitä asioita lähdetään kehittämään ja työstämään. Uusien asioiden ja tapojen oppiminen ei kumma kyllä tapahdu yhdessä treenissä sujuvaksi, ja se on venyttänyt välillä allekirjoittaneen kärsivällisyyden rajoja. Teoriassa ymmärrän mitä kuuluu tehdä, käytännössä toteutus vaatii paljon enemmän toistoja. Eteenpäin kuitenkin mennään pikkuhiljaa ja juuri muutosta ja uutta näkökulmaa tekemiseen täältä lähdinkin hakemaan.
Seuraavaksi suuntana on Arabiemiraatit, jossa käydään vuoden ensimmäinen Premier liigan osakilpailu. Premier liigassa on tehty tälle vuodelle isoja muutoksia, ennen sarjoihin sai osallistua 64, nyt vain 32 kilpailijaa per sarja, niin että 32 rankingissa ensimmäisenä olevaa ovat olleet etusijalla ilmoittautumisessa. Karsinnat käydään round robin-systeemillä neljän hengen pooleissa, josta vain yksi ottelija pääsee jatkoon. Kisa on siis entistä kovatasoisempi, mutta toisaalta otteluita tulee varmasti useampi jokaisessa kilpailussa.
Tiivistettynä siis vuosi on lähtenyt hienosti käyntiin, ja päätös muutoksesta on tuntunut oikealta. Olen iloinen että uskalsin lähteä kääntämään vielä tämänkin kiven urheilu-urallani, vaikka päätöksen tekeminen ei ollut helppo. Oli tulos mikä tahansa, tiedän että teen asioita niin hyvin kuin vain osaan ja pystyn ja vielä minulle mielekkäällä tavalla. Silloin jossiteltavaa jää aika vähän.
Titta Keinänen