Kokemuksia 2-tason valmentajakoulutuksesta
Vuosi 2021 jätti jälkensä meihin monella tapaa. Ensimmäisenä mieleen nousee varmasti Covid-19, eikä positiivisella tavalla. Silti siinä, kuten aina kaikissa asioissa on positiivisetkin puolensa. Vaikka ei ehkä heti mieleen tulisi. Itselleni yksi näistä positiivisista asioista oli kamppailulajien yhteinen 2-tason valmentajakoulutus, johon onnekseni törmäsin liiton viestien kautta oikeastaan puolivahingossa.
Olen tavattoman iloinen, että uskalsin tarttua mahdollisuuteen lähteä kohti omaa luonteen täydellisyyteni etsimistä. Koulutus toteutettiin syyskuun alusta 2021 vuoden loppuun. Tavoitteena oli, että koulutuksen jälkeen valmentaja osaa suunnitella, ohjata ja arvioida harjoitusvuoden laadukkaasti sille kohderyhmälle, jonka parissa hän toimii. Valmentaa kuin nainen -hanke tuki naisosallistujien osallistumismaksuja, jolloin ryhmän kolmestakymmenestä osallistujasta suurin osa olikin naisia. Tällä ei mielestäni ollut kuitenkaan mitään merkitystä ryhmädynamiikkaan.
Osallistujat edustivat laajalti eri kamppailulajeja (ITF Taekwon-Do, karate, nyrkkeily, taekwondo, taido, potkunyrkkeily, muay thai, miekkailu, nykyainen 5-ottelu) kuin myös kokemustausta opetustyöstä oli kirjava muutaman vuoden ohjanneista aina vuosikymmeniä valmentaneisiin. Yhtä lailla osallistujien seuroissaan tekemä valmennus-/opetustyö kattoi laajuudeltaan kaiken mahdollisen aloittavista kuntoilijoista ammattimaisesti valmennettaviin kuin myös iältään nuorista lapsista eläkeikäisiin asti. Tämä laaja kirjo ei vaikuttanut kuitenkaan siihen, miten ryhmissä teimme tehtäviä, vaan jokainen oli yhtä arvokas oman osaamisensa ja kokemuksiensa kautta. Jokaisella oli aina annettavaa ja jokainen myös oppi toisiltaan, oli sitten itse aktiivikilpailija tai sellaisen valmentaja tai puhtaasti monimuotoisen harrastajaryhmän vetäjä. Toki jokaisella meistä on omia haaveitaan ja tavoitteitaan siitä, mitä tulevaisuudessa haluaa koulutuksen anteja hyödyntää ja edistää.
Mielestäni koulutussisältö oli siihen nähden joustava, että siitä oli mahdollista ammentaa kevyemmin ja hitaammin edeten tai uusia nyansseina poimien jo kokeneeseenkin valmennukseen. Koulutuksen kokonaisuus ja sisältö olivat vähintäänkin yhtä laaja kuin koulutettavien kirjokin ja koin meidän olevan etuoikeutettuja, kun saimme nauttia valtavan suuren ammattitaidon ja kokemuksen omaavien opettajien luennoista sekä käytännön harjoitteista. Tulen palaamaan luentojen antiin vielä monet kerrat, sillä niin suuren tietomäärän omaksuminen ei käy hetkessä. Saimme valtavasti informaatiota eri ominaisuuksien harjoittelusta, miten seurata ja arvioida valmennettavien kehitystä, miten tukea ja auttaa erilaisissa fyysisissä ja psyykkisissä haasteissa, kuinka huolehtia turvallisesta harjoittelusta ja miten kehittää itseään valmentajana, huolehtia myös omista voimavaroistaan sekä kehittää ihmissuhdetaitojaan. Väkivaltaisesta käyttäytymisestä pidättäytyminen ja etenkin sen opettaminen tämän massiivisen työkalupakin avulla tulee olemaan mahtavaa, luovaa, innostavaa ja erittäin valaisevaa.
Koulutus toteutettiin monimuoto-opetuksena, jolloin yhdisteltiin niin verkko-opetusta, etäluentoja (kolme viikonloppua) kuin lähijaksoja (kaksi viikonloppua) ja erilaisia tehtäviä ennakkotehtävistä välitehtäviin ja lopputöihin. Lähijaksoilla opiskeltiin erilaisissa ryhmissä käytännön tehtäviä tehden kuin myös koko ryhmä yhdessä ja jokainen jonkin tehtävän yksinkin tehden. Ainakin itse koin monimuoto-opiskelun sopivaksi ja hyvin upotettavaksi omaan aikatauluun.
Kaikista antoisimmat keskustelut ja ahaa-elämykset koettiin lähijaksoilla, jotka onneksi voitiin toteuttaa koronatilanteesta huolimatta. Vaikka lähiopetusviikonloput olivat hyvin tiiviitä niin sisällön kuin ajankäytön puolesta, ne eivät ainakaan itsestäni tuntuneet uuvuttavilta vaan pelkästään hyvin innostavilta ja motivoivilta. Asiaa oli toki paljon ja sen käytäntöön ottaminen joiltain osin voi viedä aikaa enemmänkin, mutta kamppailulajien omaisesti aina voi kehittyä, parantaa, hienosäätää, oppia, edistyä ja etenkin erehtyä. Ts. tärkeää on yrittää ja mukautua. Mikään ei opeta paremmin kuin virheet, mutta se ei kuitenkaan ollut se, mihin meidän tulisi oppia kiinnittämään huomiota vaan se tärkein on urheilija itse. Yksilö.
Itse koin saavani valtavasti vahvistusta omaan valmennusfilosofiaani, jota aina toisinaan on varjostanut epävarmuus, pelko ja uskonpuute siitä, että osaa ja saa seistä omien arvojensa takana. Kamppailulajit ovat joskus hyvinkin hierarkista harrastamisen ja etenkin sen opettamisen näkökulmasta. Naisena ei ole kovinkaan montaa lajia, joita voisi valmentaa ilman epäluuloja kyvyistä tai ettei niitä joutuisi moneen kertaa todistelemaan. Tämä on onneksi kehittynyt jo huomattavasti parempaan suuntaan ja varmasti tähänkin koulutukseen tukensa antanut Valmentaa kuin nainen -hanke kannustaa meitä naisia etenemään valmentamisessa pidemmällekin. Tosiasiahan kuitenkin on, että urheilijoita on kaikkia sukupuolia, niin miksi ei sitten valmentajia. Ilokseni voin kyllä todeta, että en huomannut sukupuolisidonnaisuutta koulutuksen aikana vaan enemmänkin olimme kaikki yksilöitä, jotka kaikki jaoimme samat pelot, toiveet ja epävarmuudet. Erittäin ilahduttavaa oli nähdä, miten jokainen kunnioitti toistaan niin oppimistilanteissa kuin palautteen annossa. Tämä toteutui koko yhteisön kesken, niin kouluttajien kuin koulutettavien.
Ehkä suurimman annin itselleni koulutuksesta sain ymmärtämällä sen, että on hyvä olla uskollinen omalle intuitiolleen, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Meidän tulee luottaa itseemme, kykyihimme kuunnella ja ottaa vastaan, taitoon oppia ja opettaa, siihen kipinään sisällämme, jota motivaatioksikin kutsutaan. Halussa kehittyä hyväksi valmentajaksi käymme jokainen oman polkumme, jossa tärkeimmiksi arvoiksi näen ainakin itse kyvyn ja etenkin halun kuunnella ja mukautua kuulemaansa sekä kuunnella sopivassa suhteessa sydämellä ja järjellä.
Urheilu voi olla liuta mekaanisia suoritteita, testejä ja tuloksia, mutta sitä tekee inhimillinen olento, jolla tärkein työkalu on psyyke. Sitä on pidettävä kuin kallisarvoista timanttia, jonka hiomiseen täyteen loisteen me valmentajat olemme vain apulaisia. Valmennus on vähän kuin lastenkasvatus. Voit antaa kartan ja vaihtoehtoisia polkuja, tietoa ja tukea, mutta urheilija itse valitsee, millaista polkua kulkee. Niin kauan kuin se polku on urheilijan motivaation tulos ja moottori, se on oikea polku hänelle.
Suosittelen jokaiselle kouluttautumista, mutta vähintä mitä kannattaa tehdä, on luoda kontaktiverkostoja yli lajirajojen, kohdata toisia valmentajia ja opettajia ja reflektoida keskenään erilaisia tapoja ja malleja opettaa. Vaikka kamppailulajit ovat ns. lopputuotteena erilaisia, ovat ne perusominaisuuksiltaan niin samanlaisia, että voimme yhteistyöllä rikastuttaa omia valmennuspakkejamme. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta ei ole lainkaan huono slogan 😊
Terveisin
Katri Metsomäki 1.kyu
Karateka ja 2-tasolle pätevöitynyt karatevalmentaja, Budoseura Heiwa
Tekstissä esiintyvät kursivoidut kohdat löytyvät myös karate-etiketistä!
Kuvat: Sera Kaukola ja Veli-Matti Talonen